| |
|
xxx = tallimerkintä
xxx = hoitomerkintä
xxx = ratsastusmerkintä
2.2.2012 - Pakkasaamu
Olin tullut tallille kukonlaulun aikaan, vaikka olisin voinut nukkua ties
kuinka pitkään. Koulussa koeviikko pörräsi hurjaan tahtiin, mutta onneksi
minulla ei tänään sattunut olemaan mitään koetta, joten pääsin tekemään
välillä muutakin kuin lukemaan kokeisiin. Kävelin hiekkatietä pitkin, joka
oli nyt paksun lumikerroksen peitossa. Tie oli älyttömän liukas ja minun
oli sipsuteltava idioottimaisesti eteenpäin, etten vain olisi kaatunut.
Ulkona oli myös hirveän kylmä. Poskipäitäni nipisteli inhottavasti ja ne
punottivatkin jonkun verran.
Kymmenisen minuuttia olin matkaa - mihin yleensä kuluu vain muutama
minuutti - tehnyt, kiitos liukkaan tien. Kävelin tallikäytävää pitkin
UGG-kenkien pohjat kumahdellen. Minun oli ollut pakko tunkea nuo
epämiellyttävän näköiset aamutohvelit jalkaan, koska ilman niitä
varpaitani ei varmaankaan enää olisi. Ruskeahiuksinen naishahmo kippasi
hevosten ruokakaukaloihin niiden omia mössöjään käytävän toisessa päässä.
Minä päätin käydä nopeasti satulahuoneen kautta ja sen jälkeen tehdä
tuttavuutta tuon minulle ventovieraan kanssa. Harjapakin löytäminen kävi
sutjakkaasti, siinä samassa paikassa se oli missä viimeksikin. Nostin
pakin ja lähdin matkaaman sen kanssa kohti Kaapon karsinaa. Se
ruskeahiuksinen nainen olikin jo ruokkinut lähes kaikki hevoset ja oli nyt
siinä aivan nenäni edessä. "Moiii, me ei olla taidettu nähdäkään", nainen
hyrähti oikein iloisesti ja kippasi kauhallisen yhden hevosen
ruokakaukaloon. "Ei olla. Mä oon Kaapon uusi hoitaja", hymyilin ja tartuin
naisen ojentamaan käteen tervehtiäkseni. "Olen Iida, mä pidän tän suuren
hevoskatraan aisoissa ja hoitelen tallihommia. Ja multa voi aina kysyä
neuvoa tai apua, jos siltä tuntuu. Oon aina valmis auttamaan", Iida
hymyili ja tarttui taasen kauhaan jatkaakseen töitään. "Selvä, pidetään
mielessä", sanoin jatkaessani matkaa Kaapon karsinalle ja Iidan jatkaessa
matkaansa hymysuin ja pirteänä. Saatoin vain ihmetellä, kuinka joku voikin
olla noin pirteä aamuseitsemältä. Itse olin enemmänkin aamutorkku kuin
-virkku.
Kaapo oli ahminut kaikki mössönsä jo aikapäivät sitten ja nyt se oli
keskittynyt heinien mutusteluun. Minunkaan tuloni orin karsinaan ei
keskeyttänyt sen ruokailua, joka toisaalta oli ihan hyvä. En olisi nyt
jaksanut taistella Kaapon kanssa. Olin puhdistanut Kaapon kaviot ja
harjasin sitä nyt pitkäharjaksisella pölyharjalla. Oripoika ei ollut
kovinkaan pölyinen, mutta puruja lenteli Kaapon karvasta kyllä aikalailla,
vaikka pojalla oli ollut loimi päällä... ties mistä ne purut sinne loimen
alle olivat päässeet. Alkuperäinen ideani oli ollut lähteä taluttelemaan
Kaapoa maastoon, mutta tuon hurjan pakkasukon saapuessa olin muuttanut
mieltäni ja päättänytkin tyytyä vain harjaamaan orin ja tekemään muita
tallihommia.
Ori oli nyt harjattu ja se seisoskeli karsinassaa paksu toppaloimi päällä
ja hyvin tyytyväisen näköisenä. En tiedä sitten minkä takia se oli kuin
Hangon keksi, ehkä siksi kun olin jättänyt sen omaan rauhaan heiniensä
kera. Nostin pakin maasta ja kiikuttelin sen takaisin omalle paikalleen.
Kello oli vasta kahdeksan, joten aikaa minulla oli enemmän kuin hyvin.
Nostin Kaapon suitset monien muiden joukosta ja istahdin sitten läheiselle
jakkaralle. Ne näyttivät itseasiassa aika hyväkuntoisilta, joten päätin
vain pyyhkäistä ne satulasaippuaan dipatulla sienellä, kuivata ne
pyyhkeellä ja rasvata ne vielä lopuksi. Suitset jäivät oikein
hyvännäköisiksi iskiessäni ne ristitettyinä takaisin naulaan. Satulaa en
sen enempää viittinyt huoltaa, kun vain harjasin satulahuovan sekä
satulavyön enemmistä karvoista.
Olin ollut tallilla parisen tuntia, mutta vieläkään ei tallissa tainnut
olla ketään. Iidakin oli hevoset ruokittuaan kadonnut jonnekin. Minä
päätin aikani kuluksi tarttua luudanvarteen ja lakaista tallikäytävällä
lojuvat heinänkorret pois. Tämä kävi kuitenkin niin nopeasti, että olin
taas parin minuutin päästä miettimässä mitä tekisin. Kävin nopeasti
katsastamassa Kaapon, joka oli ahminut jo yli puolet heinistään ja olikin
nyt jo hieman uteliaampi minun astuessani sen karsinaan. Orin korvat
kieppuivat villisti ja se pärskähti kuuluvasti astuessaan askeleen
lähemmäksi. "Terve poika. Nytkö sä vasta huomasit mut, kun ruuat on
syöty", naurahdin orille, joka hamusi huulin sormiani. Nostin käteni
Kaapon kaulaa vasten ja rapsuttelin sitä. Ori yritti epätoivoisena etsiä
jotakin hyvää syötävää, mutta huonoin tuloksin. "Sä oot ihan possu,
justhan sä söit ja lisää vaa tarvis, niinkö?" Laskin käteni taskuun, josta
Kaapo innostui. Nostin taskusta pienen porkkanapalasen, joka sai Kaapon
hamuilemaan ja suorastaan nuolemaan suljettua nyrkkiäni. "Lopeta nyt jo,
haluutsä tän vai et?" ärähdin sille työntäessäni orin päätä kauemmas ja
pujahtaessani Kaapon ruokakaukalon luo, jonne palasen lopulta tipautin.
Nuori oripoika suorastaan rynni kaukalolle ja oli vähällä jättää minut
alleen. "Suakelin poni, sulla ei oo vieläkään minkäänlaisia käytöstapoja",
inisin samalla kun puikkelehdin orin takaa pois ja astuin ulos karsinasta.
Kello oli jo sen verran, että minun oli pakko lähteä kotia kohti
ehtiäkseni pänttäämään huomisen kokeeseen, taas kerran. Tungin paksut
lapaset käteeni ja vedin tupsupiponi entistä syvemmälle päähäni astuessani
ulos hyisevään pakkaseen.
Iida on
meidän aamuinen lintumme, joka jaksaa hymyillä kaikille vaikka
aamukuudelta. Hämmästelen itse useinkin tätä, mutta toisaalta olen
onnellinen, että olemme saaneet talliimme noin pirteän ja ihanan
työntekijän :) Ja toisaalta - hatunnosto myös sinulle: tällaisina
pakkaspäivinä suurin osa jää kotiin vilttien alle kaakaota juomaan!
Kaapohan
asuu vielä kasvattitallin puolella 9.2 asti, mutta muuttaa sitten
päätalliin. Kunhan uudet sivut helmikuun puolivälissä julkaistaan, niin
Kaapokin löytyy sitten oikeasta poppoosta - isojen hevosten joukosta! On
se aika vaan vierinyt, vastahan se oli pieni varsa. Mutta tarinoissa voit
siis tuosta päivästä lähtien sijoittaa teidät päätallin käytäville (Kaapo
tulee asumaan orikäytävällä).
Varusteet
ovat vielä kevyellä käytöllä ja kuluvat aika vähän. Mutta sitten kun Kaapo
päätyy ruunaksi ja aloittaa tuntityöskentelyn (oletettavasti kevätkaudella
2013, ellei sitten jo syksyllä), niin satulan hihnoja ja suitsien remmejä
saa olla rapsuttamassa puhtaaksi syysravasta ja kauramujusta.
Jälleen
kerran aivan ihana kertomus päivästäsi tallilla. Jatka samaan malliin,
hoitotarinoitasi on todella ilo lukea! :)
25.12.2011 - Hoitotarina
”Oon nelivuotias, oppimaan innokas, sain nimen hauskimman Kaapo”
”Tässähän se on”, lausahdin löytäessäni oikean karsinan, vihdoinkin.
Karsinassa seisoskeli rautias suomenhevonen, joka heti minut huomattuaan
käänsi molemmat korvat höröön ja oli erittäin kiinnostuneen oloinen.
Suupieleni taipuivat vaisuun hymyyn avatessani karsinan oven ja astuessani
peremmälle tuon hyvin viisaan näköisen karvakorvan eteen. Ori astui (tai
oikeastaan harppasi) luokseni. Hetken se tuijotteli minua, kuin yrittäen
ymmärtää mitä minä – tuntematon hiippari – sen alueella oikein tein. ”Mitä
Kaapo?” virnistin ojentaessani kättä hevosta kohti. Kaapo pärskähti
kuuluvasti, jonka jälkeen se aloitti hurjan tutustumisoperaation. Sen
sieraimet laajenivat hullusti haistellessaan käsiäni ja ehkä hieman
myöskin maistaessaan niitä. ”Hölmö koni”, naurahdin nostaessani toisen
käden hevosen vaaleata kaulaa vasten. Ori pakeni hieman kosketustani,
mutta seisahtui kuitenkin nopeasti ja jatkoi päätöntä haisteluaan. Nyt se
oli haistelemassa risaisia tennareitani, jotka olivat aivan
käsittämättömän kiinnostavat. Niitäkin piti hieman maistaa, totta kai!
Rapsuttelin orin lapaa sen ollessa kääntyneenä aivan solmuun. Olihan
Kaapon tarkkailtava, maisteltava ja haisteltava kummajaista koko ajan.
Olin päässyt tuon tukkajumalan kynsistä ja matkasin vauhdikkaasti
satulahuoneeseen. Siellä olin bongannut Ainon, joka toivotti minut
tervetulleeksi. Montaakaan sanaa emme ehtineet vaihtaa, kun Aino pyyhälsi
ympäri satulahuonetta hullun lailla ja pahoitteli kiirettään. Minä yritin
– näin letkeän rentona ihmisenä – rauhoitella naisen hurjaa menoa, vaikkei
se Ainon päätöntä juoksua ympäriinsä hidastanutkaan… ehkä hölkäksi, muttei
missään nimessä sitä hitaammaksi. Sain Ainolta kuitenkin apua Kaapon
harjapakin löytämiseen ja niinpä minä, löydettyäni pakin, tallustelin
takaisin orin karsinan luo.
Harjaus oli yhtä hullunmyllyä. Kaapo ei malttanut pysyä aloillaan
sekuntiakaan ja tämä tuotti lievästi sanottuna pieniä vaikeuksia. Lopulta
minun oli pakko kiinnittää Kaapo riimunnarulla seinään, että saisin sen
edes hetkeksi paikoilleen. Orilla oli koko ajan eräänlainen pakkomielle
nuuhkia harjoja ja vääntelehtiä siten, että näki minut. Siinä mellakassa
tuntui siltä, että Kaapo ei ollut koskaan ennen nähnyt ihmistä tai harjoja
tai yhtikäs mitään. Se oli kuin suoraan toiselta planeetalta, ja kaikki
näytti sen mielestä niin kiinnostavalta että oksat pois. Tämän hurjan
vauhdikkaan harjaussession jälkeen olin valmis pakkaamaan harjat takaisin
pakkiin ja kiikuttamaan sen takaisin omalle paikalleen.
Edessäni oli vielä Kaapon tarhaus. Sen Aino oli minulta kiireensä lomassa
ehtinyt pyytää. Tartuin riimunnaruun ja riimuun, jotka roikkuivat Kaapon
karsinan edessä olevassa koukussa. ”Noniin, nyt lähdetään ulos. Laitetaas
sulle muuten takki päälle, ei tule kylmä sitten”, höpöttelin orille
pujottaessani riimun orin päähän ja heittäessäni narun orin kaulalle
lepäämään siksi aikaa kun loimittaisin orin. Nostin viikatun
kevyttoppaloimen käsivarsilleni, josta se lopulta päätyi orin selkään.
Kaapo oli aivan intopiukeana saadessaan loimen päällensä ja kun se oli
kiinnitetty oli Kaapo jo menossa pää viidentenä jalkana ulos karsinasta.
Minulla oli kiire tarttua orin kaulassa roikkuvaan naruun ja tämän jälkeen
hidastaa yli-innokkaan orin menoa. ”Nyt rauhassa, me mennään kyllä”.
Kompuroin karsinasta ulos hevosen kanssa, joka piteli päätään korkealla ja
oli naulinnut korvansa höröön... varsin viisas ilmestys siis.
Huokaisin helpotuksesta päästettyäni orin irti narusta ja sen ravatessa
kauemmas minusta. Matka tallilta tarhaan ei ollut kovinkaan mukavaa. Kaapo
oli jatkanut tätä ”maailma on minulle uutta”-teemaansa ja matkannut
vierelläni aina välillä kiirehtien ja sitten taas laahustellen. Kaapo
olisi halunnut aivan eri suuntaan kanssani ja siinä saimme molemmat sitten
äristä omiin suuntiimme, kunnes lepsu-Kaapo antoi periksi ja hyppelehti
samaan suuntaan kanssani. Vielä tarhan portilla se keksi muutaman
hypähdyksen puolelta toiselle ennen kuin se malttoi odottaa hetken
päästäkseen riehumaan tarhaan. Olin vienyt orin riimun ja narun takaisin
omille paikoilleen. Tämän jälkeen astelin omaan laiskaan tapaani
ulko-ovelle ja siitä jatkoin matkaani leveää tietä pitkin kotia kohti
auringon pyrkiessä paistamaan heiveröisten pilviharsojen takaa. Sain vain
toivoa, että Kaapo ei olisi aina, päivästä toiseen, yhtä innokas
maailmanmatkaaja kuin tänään vaan hieman rauhallisempi ja maltillisempi
tapaus... sitä odotellessa :D
Voi, olen
ihan unohtanut tuon Kaapo-laulun! Se kyllä sopii meidän Kaapoon hyvin,
onhan nuorikko aikamoinen tutkimusmatkailija ja innokas tapaus. Ja hienoa,
että pääsit Kaapon hoitajaksi - sille tekee erittäin hyvää tutustua uusiin
ihmisiin ja hoitajan kera uusiin jänniin juttuihin tallilla ja sen
ympäristössä. Keväällä on kuitenkin paljon juttuja edessä: uusia
kisaretkiä ja paljon kouluttautumista.
Rauhallisia ihmisiä tallille kaivataan. Myönnän olevani varsinainen
tuuliviiri ja pyörremyrsky kun stressaantuneena hyörin pitkin
tallikäytäviä. Tallityöntekijä Iida on pariin kertaan saanut tarrata minua
käsivarresta, taluttanut toimistolle juomaan kahvia ja todennut, että
hevosetkin stressaantuu kohta menostani. Hupsista, mutta joskus sitä vain
innostuu! Ja nyt on ollut kaikenmoista meneillään :)
Tarinasi
oli todella ihana kertomus ensimmäisestä hoitopäivästä. Kirjoitat
sujuvasti, virheettömästi ja mukaansatempaavasti. Jään odottamaan suurella
innolla uusia seikkailuja Kaapon kera!
|
