Hoitaja-info
Nimi:
Aloittanut:
Hoitaja kertoo itsestään:
--

Suoritetut merkit ja kurssit:
 

xxx = tallimerkintä     xxx = hoitomerkintä     xxx = kisamerkintä

17.8.2009 - "Nähdään taas!"
Valitettavasti aikataulujen mentyä solmuun Ada päätti jättää hoitamisen tällä kertaa tähän. Melkein kaksi vuotta tallilla Tuulia "kesyttänyt" hoitaja jää mieleemme positiivesti ja toivotammekin hänet tervetulleeksi visiitille tulevaisuudessakin :) Tuuli näyttää luultavasti vähän hapanta naamaa seuraavan tapaamisen alussa, mutta ei tamma-mamma kauaa jaksa vihoitella vanhoja ;)

14.2.2009 - Hoitotarina
Ei, en suotta herättänyt ihmetystä tai pitkiä katseita, kun ilmestyin tallille Marilyn Monroe -punaisella huulipunalla piirretty sydän poskessani ja krääsäkaupan lastenosastolta poimittu höyhenkoristeinen prinsessatiara päässäni. Ei, en myöskään saanut paheksuvia katseita tenavatuntilaisten hapannaamaisilta vanhemmilta kun työnnyin kursailematta ilmoitustaulua piirittävän ihmismassan läpi ja huikkasin samalla muutaman tervehdyksen tutuille naamoille. Ei, enkä myöskään tallannut vahingossa kenenkään varpaille ei, ei, eitä minä en tehnyt. Kaikesta tästä huolimatta oli mukavaa päästä tallille, saada edes joku arki vähän parempaan tasapainoon olkoot se sitten edes talliarki ja päästä kiusaamaan myös tallin väkeä ja mitä parhainta, Tuuliponia. Ystävänpäivä, kyllä, mutta voi niitä ystäviä muistaa muillakin kuin korteilla ja suklailla varsinkin, kun itse sattui olemaan suklaa- ja karkkilakossa aina heinäkuulle asti.

Iida uhkasi jopa ehdottaa naaman puhdistamista kajalista sekä huulipunasta sekä tiaran kadottamista jonnekin missä aurinko ei paista, näin Iidan sanoja lainatakseni mutta koska olin oma itsepäinen itseni, ohitin Iidan kommentit olankohautuksella. Ja kuka vielä ihmettelee miten minä ja Tuuli päädyimme yhteen? No kuitenkin, kun olin sullonut itseni tallivaatteisiin, huikannut vielä muutamat ylimääräiset hyvät ystävänpäivät muille pukuhuoneessa lorvailijoille ja kadottanut kännykkäni jonnekin vaatekasan uumeniin, suuntasin talliin aikomuksenani käydä aluksi tervehtimässä Tuulia ja hukuttamassa ponin rapsutuksiin. Kuitenkin matkani keskeytyi ikävästi tai ei niin ikäväsi kun suurisilmäinen pikkutyttö pöllähti eteeni valittamaan että Tallu oli ilkeä ja ei antanut tämän harjata sitä. Voi sitä Tallua. Lyhyen pohdinnan jälkeen päädyin siihen tulokseen, että Tuuli kyllä jaksoi odottaa sen aikaa, ja nappasin tytön mukaani jutellen matkalla kaikkea turhaa maan ja taivaan väliltä tämän kuunnellessa ja nyökytellessä aina välillä mukana. Itse tyttö olikin mukavaa seuraa, mutta vanhemmat taisivat kategorioida minut pahemman luokan friikiksi huulipunasta, tiarasta, mustista hiuksista ja meikistä johtuen ei ole vaaleahiuksinen, pitkälettinen ja pisamanaamainen heppatyttö, ei kelpaa.

Tallu olikin päättänyt tänään tekeytyä oikein karsinansa kingiksi tai kuningattareksi, mitä ikinä ja esitti erittäin hurjaa polvenkorkuista shetlanninponia joka tuo muutenkin mieleen vaaleanpunaisia hattaroita ja karkkitankoja. Erittäin huono esitys, 0 pistettä. Tai ehkä yksi säälipiste hyvästä yrityksestä, jos nyt suurpiirteisiä ollaan. Poni sai kuitenkin nopeasti kokea karvaan pettymyksen ja suuren kolahduksen egoonsa kun tyynen rauhallisesti sulloin ponin riimun sisään ja hirtin seinään kiinni okei, en hirttänyt, se pystyi vielä aivan hyvin kartoittamaan karsinan lattiaa heinänrippeiden varalta, ymmärretty? siihen loppui sitten karsinassa pyöriminen ja pelottavan karvakasamörön esittäminen. Päädyin vielä jonkin erittäin katalan juonen uhrina avustamaan jokikisen tenavatuntilaisen ratsunsa selkään, kiristämään vyön, säätämään jalustimet, ohjaamaan uralle, suoristamaan ohjat pois mutkalta, kiillottamaan saappaat, pölyttämään takin ja ties mitä muuta ennen kuin pääsin palaamaan takaisin talliin umpijäässä kylläkin ja tiara vinossa, elämä on rankkaa.

"Hei Tuuliponi ja hyvää ystävänpäivää!" tervehdin rakasta karvamörkö hoitoponiani ja tungin ponin seuraan karsinaan harja mukana ja valmiina hyökkäykseen. Onneksi Tuuli ei ollut tänään päättänyt esittää omaa sisäistä diivaansa, vaan osasi jopa käyttäytyä ja tervehdi minua asiaan kuuluvalla tuhinalla sekä pään hinkkaamisella hyvin koulutettu poni. "Heihei hani, meillä on täksi päiväksi suunnitteilla hiukan rapsuttelua ja muuta siirappista ylimakeaa lepertelyä" virnistin ystävänpäivä on takuulla tieteellisesti todistettu mielenterveydelle haitalliseksi, sillä olin jopa hetken harkinnut että olisin leperrellyt, siis leperrellyt, ponille, ei ikinä ja siirryin puhdistamaan enimpiä pölyjä otuksesta. Perusteellisen korvanpäistä häntään harjauksen jälkeen käyttäen kolmea harjaa, - revi siitä - opettelimme vielä kauniin kavioiden nostamisen alkeita, ne kun olivat unohtuneet jonnekin pölyisen mielen arkiston nurkkaan. Päivän opetusohjelmaan kuuluivat siis seikat: kaviot nostetaan pyynnöstä, ne pidetään ylhäällä ja hoitajaa ei purra selkään toimituksen aikana. Hienosäätöä voi aina harjoitella myöhemmin, kunhan nyt edes perusasiat saataisiin kuntoon.

Loppupäivä kuluikin sitten jäätymisen merkeissä, kävimme Tuuliponin kanssa tutustumassa tallin pelottaviin maastopolkuihin turvallisesti loimen sisään pakattuina, ja tönäämässä hoitajan lumiseen ojaan niin että tämä sai varistella lunta paitansa sisältä vielä kotonakin. Ihastuttavaa, varsin ihastuttavaa. Maastolenkki sujui kuitenkin muuten sen suuremmitta kohtauksitta, jos ei nyt lasketa sitä, että poni aluksi kieltäytyi kahlaamasta polviaan myöten hangessa ja sen jälkeen kieltäytyi tulemasta pois hangesta - koittaisi höpsö nyt edes päättää. Ja risut olivat varsin miellyttävää mutusteltavaa.

Onneksi pakkanenkin kuitenkin lopulta lauhtui, Tuuli pääsi tarhailemaan ja hoitaja pääsi kotiin tiara yhä turvallisesti päässään joskin vähän kallellaan ja pureskeltuna. Eikä unohdeta sitä namimäärää minkä poni onnistui muiluttamaan varautumattoman hoitajan taskuista varsinainen ystävänpäiväsaalis.

Suklaalakko ystävänpäivänä - ei vaikuta hyvältä yhtälöltä (Tuuli tuskin pystyisi olemaan rapsutuslakossa päivääkään, vai mitä luulet?). Toit varmasti myös piristystä ja "sydänenergiaa" tallille tänään tiarasi kera (Tuulille myös oma tiara!), kiitos siitä :) Tallu ei tainnut olla mikään vastus: reippaasti pienempi ja selkeästi vain ilkeä ponimaisuuttaan. Hyvä että tallilla on myös eksperttejä tällaisten tapausten varalta. Kirjoitustyylisi on IHANAN elävää, tarinoitasi on todella ilo lukea!

4.2.2009 - Hoitotarina
Helmikuu, yskä, pakkanen ja talli kaikki tuntuivat sopivan tähän päivään erittäin hyvin. Yritin paeta syvemmälle huppuni sisään ja etsiä sitä vähäistä lämpöä mitä takki tarjosi turha luulo. Oli itse asiassa ihme että olin päässyt tänään edes tallille asti, koulu tuppasi päälle koetta ja projektia ja esitelmää, sekä olin aamulla ollut aivan varma että yskisin tämän päivän aikana vielä keuhkoni pihalle. Mutta tässä sitä nyt oltiin, jäätymässä ja onnellisesti matkalla tallille katsomaan ponia, ei elämä tällä hetkellä ainakaan sen pahemmin murjonut. Paitsi että ulkona voisi olla hitusen lämpimämpää ja tumput voisivat olla paksummat ja yskä voisi kadota jonnekin ojaan ja Tuuli voisi olla mukavalla tuulella tänään. Että ihan vain pari pientä toivetta. Ja ei se maailmanrauhakaan ketään haittaisi.

Kun olin sulanut sen verran, että lopetin tärisemisen ja sain tallivaatteetkin niskaan, suuntasin ilmoitustaulun kautta nopealle tallikierrokselle. Sitä se pitkä poissaolo teettää, täytyy aina käydä tutkimassa jokainen nurkka uudelleen ja tarkistamassa jokainen karvakorva ettei se nyt ole päättänyt muuttaa ulkomaille. Tuuli ei kuitenkaan ollut päätynyt vielä mihinkään mistä olin erittäin tyytyväinen vaan nyhjäsi varsin tylsistyneen näköisenä karsinassaan takapuoli ovessa kiinni.
 - Hei kulta, arvaa vaan kuka on päässyt kiusaamaan sinua! huikkasin tervehdykseni oven välistä ja sain vastaani puoli-innostuneen hevosennaaman ja vaakatasoon osoittavat korvat. Hei älä nyt viitsi, otus, et ole yhtään sen hurjempi kuin ennen, vaikka en kyllä menisi takuuseen etteivät kaikki nuo pölyhiukkaset pure kun käyn niitten kimppuun virnistin ja naurahdin kevyesti huonolle vitsilleni syyttäkää sitä seuraa jossa joudun aikaani koulussa viettämään, se tarttuu ja tungin ponin ohi karsinaan. Tuuli näytti lievästi sanoen hölmistyneeltä kun yhtäkkiä ilmestyin sen pään vierelle namin kanssa, mutta koska kyseessä oli jotain syötäväksi kelpaavaa, niin eipä poni sen suuremmin protestoinut. "Arvaa mitä, et varmaan arvaakaan, mutta kaipasin sinua" naurahdin ja aloin rapsuttamaan pölyisen karvakasani päätä ennen kuin meinasin tukehtua yskänkohtaukseen joka johtui joko vilustumisesta tai ylenmääräisestä pölymäärästä. Kuka tietää?

Tuulin harjojenhakureissu venähti vähän pitkäksi noin puolella tunnilla, ei sen pidempään kun törmäsin Sinnaan ja päädyin loppujen lopuksi seuraamaan kun tämä yritti opettaa Jatan varsalle, Pinja sen nimi taisi olla, edes jonkinlaisia käytöstapoja. Naurettuani vähän aikaa Sinnan yrityksille ja nuoren hevosen huvittavalle pelleilylle, jouduin passitetuksi pois kun loukkasin kuulemma sekä Sinnan että Pinjan tunteita. Harmillista, kun ei kerran seura kelpaa. Mutta Pinja oli kyllä ollut mukavan näköinen tapaus, täällä pitäisi olla enemmän nuoria hevosia ja itselläni enemmän aikaa käydä vierailemassa. Aika mahdoton yhtälö sinänsä.

Tuulin harjaus ei tänään onneksi vaatinut mitään ihmeellisempiä taitoja, en olisi sellaisiin flunssani takia edes pystynyt vaan rutkasti kärsivällisyyttä ja mahdollisesti hengityssuojaimen. Ihme miten nuo hevoset onnistuvat hankkimaan itsensä pölyisiksi vaikka ulkona on miinus tuhat astetta pakkasta ja lunta monta metriä? Tuuli ei itsekään helpottanut urakkaa valitettavasti mieleeni ei ollut aikaisemmin muistunut miksi syötin kaikki herkut vasta lähtiessäni: hyperaktiivinen nameja kerjäävä hevonen. Tamma harrastikin tänään maailmanmestaruustason kerjäystä, naminaminaminamiNAMI, tiedän että sinulla on sellainen, anna tänne! Hauskaahan tuo oli, mieluummin katselin innokasta ja hiukan varsamaista Tuulia kuin sitä hapannaamaa joka katseli vastaan kun karvakasalla oli oikein tammapäivä mutta pidemmän päälle mikä tahansa käy rasittavaksi. Myös vuosipäivän odottelu, sekin vilkuili jo nurkan takaa. Siksi päiväksi pitäisi ainakin varata lomaa ja tulla oikein kunnolla heppatyttöilemään.

Loppujen lopuksi Tuuli kuitenkin voitti söpöine ilmeineen ja tökkimisineen itse kun en pystynyt olemaan lujana, ai että taidot ruostuvat kun niillä ei ole tarpeeksi käyttöä ja sai varsin mukavan annoksen porkkanoita. Okei myönnän, kokonaiset kaksi kappaletta, mutta onhan se paljon. Vai onko? Ainakaan ponin mielestä se ei ollut paljoa, Tuuli olisi varmaan pistellyt poskeensa helposti kymmenkertaisen määrän, mutta joutui raukka nyt tyytymään vain muutamaan. Ehkä ensi kerralla sitten muistaisin olla lahjomatta ennen harjausta, ja ehkä poni saisi silloin enemmän.

Nuoria hevosia saisi totta tosiaan olla enemmän - ainakin jos katsoo eläkeläisten listaa ja sitten tulevaisuutta. Hyvä että toinenkin on sitä mieltä; nyt saan tekosyyn sille, että tallille jää 2 tämän vuoden varsoista ("no kun Adakin halusi" ;). Tuuli on onneksi lahjottavissa hyvälle tuulelle (ainakin osittain), eli yksi toiveistasi toteutui. Tosi kiva nähdä sinua taas tallilla, kyllä meilläkin ehti tulla jo ikävä :) ! Kohta tosiaan 2 vuotta täynnä, toivottavasti ehditte silloin puuhailla jotain muistoja herättävää.

1.12.2008 - Hoitotarina
Loiskautin jalkani epähuomiossa suoraan vähintään puoli metriä syvään vesikuoppaan ja kirosin saman tien koko kelin - miksi oi miksi kolme päivää sitten saimme nauttia lumipeitteestä ja nyt taivaalta helotti aurinko täydessä terässä ja maisema oli kuraisenharmaa. Ai tätä Suomen syksyn, tai siis talven, nythän oli jo joulukuu, ihanuutta. No kuitenkin, asiaan, olihan tästä päivästä jotain muutakin sanottavaa kuin inhottavasti joka askeleella litisevä kenkä, sillä viimeinkin olin päässyt karkuun kaiken sen a4-saasteen alta edes yhdeksi päiväksi, ja löytyykö parempaa tapaa viettää sitä kuin käydä vierailemassa tallilla, katsomassa hoitoponia jota on viimeksi nähnyt joskus toukokuussa. Ai hups, syyllisyydentunne ei ole mukavaa, tiedän että olisi pitänyt käydä aikaisemmin, mutta mitä omalle laiskuudelleen ja ajan puutteelle mahtaa - ei mitään. Okei, nyt sinä Ada kiertelet sekä kaunistelet totuutta, paha ihminen.

Tätä rataa ajatukseni suunnilleen kulkivat koko pitkän matkan bussipysäkiltä tallin ovelle asti, ja aina hoitajien pukuhuoneeseen asti jossa viimeinkin pystyin potkimaan jalkani ulos läpimäristä ja erittäin niljakkaista kengistä sekä vetämään jalkaani vielä väliaikaisesti hiukan kuivemmat jalkineet - huomaa, puhumme väliaikaisesti kuivista kengistä jotka kyllä saavat vielä osansa kaikesta siitä ihanasta vedestä mitä ulkona lilluu. Itse hoitajien pukuhuone ei ollut liiemmälti muuttunut mihinkään, oma nurkkaukseni oli vielä pysynyt koskemattomana samoin kuin epävirallinen kaappini - mutta muuten koko pukuhuone oli viimeistä piirtoa myöten yhtä sotkuisen kodikas kun se oli viimeksikin ollut. Hiljaista kyllä, mutta en voinutkaan odottaa että kukaan muu idiootti olisi löytänyt tiensä tallille puoli kolmelta maanantaina - se riivatun kouluarki.

Kun kaikki pakollinen paikkojen nuuskiminen oli hoidettu - mukaan luettuna ilmoitustaulu, tuntilistat, satulahuone ja kymmenen minuutin Tuulin vaihtuneen karsinapaikan turhautunut haeskelu - olin pystynyt muistuttamaan mieleeni, että tamman tarha-aikataulu ei ollut muuttunut mihinkään ja että minulla olisi kaksi ja puoli tuntia aikaa kulutettavana johonkin turhaan. Mitäköhän sitä nyt tekisi, kerrankin kun on aikaa niin ei sitten keksi mitään tekemistä. Onneksi apu ei ollut kaukana, sillä pian nurkan takaa pöllähti aina niin iloinen Sinna joka komensi minut heti ensitöikseen jakamaan päiväruokia ja sen jälkeen törkkäsi luudan käteen - aivan kuin en olisi ollut poissa ties kuinka ja kauan. Ehkä en ollutkaan Sinnan mielestä, ja tallin asiat kyllä selvisivät nopeasti naisen kertoessa ummet ja lammet jokaisesta pienestäkin tapahtuneesta viimeisen kahden vuoden ajalta. Sen verran sain väliin suutani auki että ehdin mainita uudesta koulutusprojektistani, nelivuotiaasta suomenhevostammasta, joka oli vähintään yhtä itsepäinen kuin Tuuli ja kovakalloinen kuin mikä. Sinna lupasikin tulla vielä joskus tervehtimään otusta, varsinkin kuultuaan ponin temperamentin jo riittäneen polveni murtamiseen. Ilkeä ihminen tuo Sinna.

Käytävä taisi jo kiiltää puhtauttaan kun sain viimeinkin heitettyä luudan nurkkaan - ihmeellisesti se yleiskunto laskee kun ei pääse nauttimaan sellaisista elämän ihanuuksista kuin käytävien lakaisusta. Onneksi Sinna oli jo ehtinyt muistuttaa mieleeni mitä kaikkea mukavaa voisin tallilla tehdä, joten kieltäydyttyäni kohteliaasti talikonvarresta raahasin Tuulin karsinalle mukanani ämpärillisen vettä ja aloin sitten jynssäämään tamman ruokakuppeja - voisi kuule tuo Tuuli opetella syömään siistimmin, hoitajan mielipide kuului.

Ada inhoaa kuraa! Ada niin inhoaa sitä! Tähän lopputulokseen pääsin heti ensimmäisen puolen minuutin aikana kun yritin päästä edes hiukan kuivemmin jaloin tarhoille johtavaa mutavelliä - eli siis polkua - pitkin Tuulin tarhan portille ja itse ponin luo. Turha toivo, sillä puolessa välissä upposin komeasti nilkkaani myöten kuraan ja melkein päädyn naamalleni - onneksi sentään en, sillä muuten kielenkäyttöni olisi varmaan ansainnut minulle vähintään jäähyt tallilta. Ja kun ponin piti vielä lomailla siinä melkein kauimmaisessa tarhassa, niin hupi oli taattu.

"Tuulii" huikkasin tarhan portilta ja nappasin vielä varmuuden vuoksi kiinni itse kaiteesta, etten vain lähtisi seuraavan mutavyöryn mukaan - jalkani kun olivat jo mukavasti uponneet kymmenisen senttiä ja upposivat tasaista tahtia koko ajan. "Hanii, pääset sisällee" jatkoin houkutteluani ja toivoin hiljaa mielessäni että poni tajuaisin köpötellä - tai pikemminkin uida - portille asti, niin että en itse joutuisi rämpimään tarhaan. Kumisaappaat olisivat hyvä keksintö. "Yritä nyt!" puuskahdin turhautuneena Tuulin viimeinkin kääntyessä ympäri ja vilkaistessa minua aivan kuin miettien onko se nyt sen arvoista. "Hei kulta, jos et nyt tule niin meikä lähtee ja jättää sinut aivan ypöyksin tänne hurjaan tarhaan niin että möröt lopulta syövät sinut" lepertelin ja vielä painottaakseni asiaa napsautin Siirin riimuun narun kiinni ja rapsutin tammaa samalla kun se innokkaana hinkkasi kuraista päätään hartiaani vasten. "No ei sitten" huokaisin ja aloin jo näpräämään tarhan lukkoa ennen kuin tammaan tuli eloa - edes sen verran että se ravasi laiskanlaisesti portille ja tunki korvat niskaan liimautuneena päänsä minun ja Siirin väliin. "Hei, älä ole idiootti" naurahdin ja hieroin muutaman kerran kättäni tamman turpaa vasten ennen kuin nappasin senkin mukaani ja suunnistin kahden hevosen kanssa petollista mutavellipolkua pitkin takaisin tallille. Onneksi tällä kertaa yksikään hevonen eikä ihminen päätynyt naamalleen - vaikka läheltä se kyllä pari kertaa liippasi.

Saatuani Siirin keploteltua turvallisesti omaan karsinaansa ja oven kunnolla kiinni, pääsinkin kiusaamaan omaa karvakasaani - joka paraikaa luimisteli naapurikarsinoiden asukeille ja näytti hapanta naamaa joutuessaan seisomaan käytävällä. "Äläs nyt, omapahan oli päätöksesi mutakuorruttua" virnistin Tuulille ja raahasin tamman perässäni pesukarsinoille - vaikka oman karsinan kohdalla se poispäin kääntyminen ei ollut niin helppoa, mutta selvisimme kunnialla riimunnarun suosiollisella avustuksella. Jalkojen pesu ei myöskään tainnut kuulua tämän päivän kohokohtiin, varsinkaan kun ne sai suihkuttaa aina kainaloista kavioihin asti ja vesi oli varmasti standardisuositusten mukaan asteen liian kylmää. Selvisimme kuitenkin kunnialla, poni ehkä vähän vähemmän märkänä kuin hoitaja joka oli saanut kuraisen hännän naamaansa vähintään kymmenen kertaa. Tein vielä mieleeni muistutuksen pestä ensi kerralla tamman häntä, ei mukavaa hommaa, mutta pitäisihän sekin tehdä vielä joskus.

Märkää hevosta on turha harjata - huomasin asian melkein heti yrittäessäni saada Tuulia edes vähän edustavampaan kuntoon. Turha homma, kura vain levisi harjan kanssa ja pyyhkeitä en edes jaksanut hakea. Onneksi otus ei mennyt tänään tunnille, joten pystyin hyvissä mielin unohtamaan koko harjaamiseen ja siirtymään rapsuttelu- sekä ylenmääräinen hellittely -puolelle. Ihme ja kumma Tuuli oli jopa muistanut minut, edes sen verran että osasi yhdistää hoitajan aa nameihin bee. No, eipä siinä sitten kulunut muuta kuin reilu puolisen tuntia turvalla tökkimistä ja sormien verille asti rapsuttelemista, ennen kuin jouduin hyvästelemään vielä yhtä kuraisen karvakasani ja raahautumaan pukuhuoneeseen etsimään ehkä jo toivottavasti kuivuneita kenkiä. Turha toivo, märät ne vielä olivat.

Et ole ainut mutahirviöiden ja -polkujen vihaaja. Iida on kunnostautunut tallin hiekka-asiantuntijana ja hän onkin kovin varma siitä, että tietynlaisella hiekalla tämäkin kausi vältettäisiin lähes täysin. Ehkä kätevintä olisi hankkia Suomeen jättipakastin talveksi, missä ovat lumihanget!? (onneksi nyt näyttää jo paremmalta) Tuulin muisti on kyllä kauas kantava, vuosia sitten tamma muisti tietyt ratsastajat, joiden kanssa se pystyi pelleilemään mielin määrin. Siinä ohella oma hoitaja, jolta saa herkkuja ja huomiota, muistuu varmasti mieleen tooodella hyvin. Kiva oli nähdä sinua jälleen tallilla :) Toivotaan nyt että saadaan vähän hehkeämmät sääolot, niin pääsette tamman kanssa eläköitymään (se auvoinen olotila tammalle koittaa 1.4).

18.5.2008 - Hoitotarina
Nyt oli viimein ottanut tapahtuneeksi sellainen historiallinen seikka että Suomi oli mennyt ja voittanut Ruotsin jääkiekossa – tätä oli odotettukin. Tuntui siltä että tämä päivä oli silattu kullalla, enää ei tarvinnut kirota Ruotsia ja Suomen saamatonta jääkiekkojoukkuetta (muut lajit ovat sitten asia erikseen), aurinko paistoi lämpimänä ja olin saanut heittää hupparini pyörän ritsille, ja ei unohdeta sitä parasta seikkaa että pääsin vihdoin ja viimein pakenemaan kaiken sen työrumban alta, joka puski koko ajan niskaan, teki sitten mitä. Hymähdin itsekseni ja päästin ansaitun hymyn kirkastamaan kasvoni – tätä päivää ei voinut mikään pilata.

”Hei kultapienirakas” huikkasin Tuulelle jo käytävän puolesta välistä ja sain todeta erittäin harvinaista episodia, kaikista epäsosiaalisin ja pidättyväisin Tuuli tunki päänsä karsinan puolioven yli ja höristi korviaan minulle, ’vihdoin ja viimein tulet, onko nameja?’. ”Joo, on mulla ollut sua ikävä, mutta mitäs teet kun eräät syytävät niskaan ties minkämoista projektia ja paperia ja muuta A4 saastetta” puhelin Tuulelle, tunsin jostain kumman syystä olevan tammalle selityksen velkaa poissaoloistani. Sain kuin sainkin synninpäästön halveksivan tuhahduksen saattelemana kun en ollut vielä tarjonnut tammalle mitään syötävää, mutta jätin asian omaan arvoonsa ja vielä vähän aikaa tammaa rapsuteltuani häivyin takavasemmalle metsästämään harjapakkia Tuulen jäädessä katselemaan hölmistyneenä perääni, ’vastahan se tuli ja nyt jo lähtee jonnekin’.

”Hei Sinna, sinäkin varmaan kuulit Suomen voitosta” tervehdin eteeni pöllähtänyttä naista joka oli pukeutunut kokonaan sinivalkoiseen. ”Juu, hieno juttu eikös vain” Sinna virnisti takaisin ja esitteli samalla onnittelut siitä että olin päässyt taas tallille. Jäimme vähäksi aikaa juttelemaan puuta heinää keskelle tallin käytävää kaikkien ohikulkijoiden tielle ennen kuin Iida ilmestyi paikalle ja tarjosi kaikille työttömille käytävänlakaisu-urakkaa – siinä vaiheessa katsoin parhaaksi kadota taas maisemasta. Katoamisoperaatiooni kuului Tuulen pakin hakeminen, tamman harjaus ja sen jälkeen pihalle häipyminen, mutta en voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta käydä ensinnä vilkaisemassa Jatan varsaa. Voi että kun oli suloinen.

Tuulen harjaaminen tänään olisi vaatinut maailmanmestaruustasoa. Tamma oli innostunut keväästä ja ruohotupsuista, innostunut hoitajansa palaamisesta, innostunut lämpimistä ilmoista – innostunut pyörimään karsinassa väkkärää ja innostunut liiskaamaan hoitajan seinään rapsuttaessaan päätään tätä vasten. Kun olin musertunut varmaankin sen viidennen kerran ja saanut puolen tunnin aikana harjatuksi erittäin välttävästi Tuulen kokonaan päätin laittaa pisteen koko touhulle. ”Kuules nyt poni, jos haluat että harjaan sinua niin käyttäydyt hyvin, ja jos haluat että en niin älä sitten” selvitin ponille mahdollisimman vakuuttavilla äänenpainoilla – valitettavasti niistä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Tuuli ei selvästikään ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää asiaani vaan sääti yhäkin jotain omaa aivan kuin pieni varsa, häntä viuhtoi ja koko hevonen siinä mukana. En voinut olla nauramatta, niin hullunkurinen ilmestys oli, varsinkin kun otus oli päässyt mummoikään. ”Kuules nyt, ei sinun kuulu käyttäytyä noin kun olet nyt kerran virallisesti mummo, mutta käyttäydy sittenkin!”

”Mitäs sinä otus pitäisit siitä ideasta että käytäisiin vähän syömässä tuossa pihanurmella” virnistin ja sulloin tamman pään riimun sisään. Siili pitäisi leikata uusiksi, se kun oli aivan ylikasvanut. Tuuli taisi ottaa asian myönteisesti, ja heti kun vain sain oven kunnolla auki, tamma oli jo pihalla ja katseli käytävää, ’mitä missä täh?’. Virnistin karvakasalle ja nykäisin sen mukaani kohti tuntematonta – eli kutsuvaa pihanurmea. Parkkeerasimme keskelle kutsuvan vihertävää nurmikkomerta ja istahdin kursailematta tamman vierelle – jos nurmi olisi vihreämpää jossain muualla niin siirtykööt, kyllä minä tulisin jossain vaiheessa perässä. Onneksi tämä paikka näytti kuitenkin kelpaavan aivan yhtä hyvin kuin joku toinenkin, ja sain jäädä ottamaan rauhassa aurinkoa tamman parturoidessa nurmea sillä välin. Tuulikin näytti metsästävän auringonsäteitä, tamma siirtyili aina sen mukaan että mahdollisimman paljon pintaa oli aurinkoa vasten. Mitäs me auringonpalvojat?

Kiskottelin ja vilkaisin kelloani, parikymmentä minuuttia oli tullut kuluneeksi ja olisi aika palata takaisin sisälle. ”Kuules possu, mennään nyt ettet vain saa kaviokuumetta liiasta ruohosta kun et ole siihen vielä tottunut” tokaisin Tuulelle ja kiskoin, tai siis yritin kiskoa, hevosta perässäni kohti tallia. Otus oli kuitenkin vakaasti päättänyt olla liikahtamatta senttiäkään aarteensa ääreltä ja vähän aikaa maaniteltuani, komennettuani, käskettyäni ja käytettyä koko ääniskaalaani huokaisin täydellisen turhautuneena koko asiasta. ”No jos ei puhe tehoa niin ei sitten” tokaisin ja Tuuli sai tehdä tuttavuutta armaan riimunnarun kanssa. Se saikin hevoseen hiukan vauhtia ja pääsimme vain kahden epävirallisen pysähdyspaikan (kukkapenkki ja voikukkakeskittymä) kautta talliin sisälle ja karsinaan.

”Hejppa vain poni” hyvästelin Tuulen jota olin jäänyt rapsuttelemaan vielä vähäksi aikaa ja josta poni oli näyttänyt nauttivan. ”Ja kyllä tulen taas pian takaisin” lisäsin vielä nähtyäni otuksen ilmeen joka osasi olla samalla sekä syyttävä, anova että pettynyt – harvinaisen lahjakas hevonen. Jätin Tuulen katselemaan perääni ja kävin noukkimassa pyöräni sen epävirallisesta säilytyspaikasta, tätä päivää ei ollut kukaan onnistunut pilaamaan – ja hyvä se.

Hyvä Suomi! ;) Kyllä tätä päivää odotettiinkin, ensi vuonna sitten hankitaan se oikea kulta taas taskun pohjalle. Tuuli olikin aivan ihanalla päällä - olisikohan kevät ja kesä saanut taas mamman iloisuusentsyymit liikkeelle..? Tamma toimi hyvin myös ruohonleikkurina, eipähän tarvitse ihan heti sitäkään pientaretta käydä trimmaamassa :-)